Tänään mun elämäni pysähtyi hetkeksi. Mari soitti mulle, että oonko lukenut uutisia tai kuunnellut radiota, että tallit palaa. Vaikka heti tuli selväksi, että kaikki hevoset on saatu turvaan, ettei kukaan mun heppaystävistäni oo menehtynyt, eikä kukaan ihmisystävistäkään, niin silti menin shokkiin. Itkin ja tärisin valehtelematta tunnin ihan hysteerisenä. Mun yks pahimmista painajaisista kävi tänään toteen. Onneksi kuitenkin loppupeleissä kaikki kävi hyvin.
Ensin luulin, että palo olis lähtenyt liikkeelle tallikämpästä tai vessasta, että joku uuno olis jättänyt märät hanskansa tai sukkansa lämmittimen päälle kuivumaan, tai loimi olis pudonnut patterin päälle. Onneksi sitten sain kavereita kiinni, joiden tiesin jotain asiasta tietävän / kautta paikalla olevan. Ja sain kuulla, että possukin oli saatu turvaan, ja että jopa kaikki varusteet. Jopa tallityttöjen kaapit oli saatu tyhjennettyä. Palo oli alkanut samassa rakennuksessa sijaitsevalla bitumipaperitehtaalla. Oli onni, ettei se levinnyt meidän tallin heinävarastoon, sillä siinä tapauksessa koko rakennus olisi tuhoutunut.
Ensin uutisissa luki, että hevostallit palavat, mutta illan mittaan uutinen muuttui, ja että se onkin se tehdas joka paloi. Se alue, mikä siinä meni oli 6-8 omakotitalon kokoinen alue. Nyt vain mietin, että minkälainen helvetti se on ollut kaikille auttamassa olleille. Itse en lähtenyt paikan päälle, sillä shokissa musta ei olis ollut mitään apua. Enkä myöskään siinä tunnekuohussa olis voinut hypätä rattiin. Tuntuu kamalalta jo lukea kuinka jossain päin Suomea on talli palanut. Ja vielä kamalammalta tuntuu kuulla, että oma talli, jossa käy, on liekeissä. Ja jossa on monena kesänä ja myös muulloinkin ollut duunissa.
Just eilen mä lähdin tallilta pois hyvin mielin, katselin rakennusta pitkään ja mietin, että tossakin paikassa on tullut vietettyä kymmenen vuotta mun elämästä. Se on melkeen puolet. Ja mitä kaikkea siellä onkaan sattunut ja tapahtunut. Epäonnistumisia, onnistumisen hetkiä, hauskoja sattumia. Kehen kaikkiin oonkan niiden seinien sisällä tutustunut, ja miten ollaan yhdessä tehty kaikkea. Kaikkia niitä kummitusjuttuja, jotka pimeinä syysiltoina on tuntuneet niin todellisilta. Se tunnelma, mikä meidän tallilla on. Osa siitä on lähtöisin tuosta vanhasta keltatiilisestä rakennuksesta. Kaikkia meen kisareissuja, kun on jännittänyt niin, etten oo pystynyt puhumaan. Tänään mua jännitti ihan hurjasti se, että onko mulla enää tuota paikkaa. Pienen ajan kuluessa mun lapsuuden kotini sekä mummula on myyty, koira lopetettu. En tiedä miten olisin kestänyt tän menetyksen. Täytyy sanoa, että olen tosi kiitollinen, että meen tallin osalta selvittiin säikähdyksellä.
Huomenna menen tallille auttamaan missä pystyn, vaikka täytyykin mennä yövuoroon töihin. Tiedän, että mua vastassa on tosi lohduton näky. Mutta siinä näyssä ei oo palaneen lihan hajua, ja tiedän näkeväni meidän tallin päädyn pystyssä. Ja kaikki mun hevosystäväni odottamassa. Aionkin huomenna inhimillistää niitä hieman ja käyn halaamassa ne kaikki läpi ja kertomassa miten rakastankaan niistä jokaista.
Nyt oli pakko vähän vuodattaa. Mulla on tunteet niin pinnassa. Oon koko illan puhunut vaan tallikaverien kanssa puhelimessa. Ja seurannut facebookia ja uutisia, jotta olisin tilanteen tasalla. Ihanaa huomata, että monet ihmiset on kiinnostuneita auttamaan ja keräämään tarvikkeita ja elävät tätä meen kanssa. Huomenna tiedän enemmän, ja nyt taidankin mennä taas kokeilemaan saisinko unen päästä kiinni.
CU!
P.S. että tämmönen joulukuun eka postaus.
